Inhimillisessä tekijässä esitettiin 24.2.2012 jakso Terävämpiä puukkoja. Siinä pohdittiin työn merkitystä ja merkityksellisyyttä, sekä etsittiin keinoja onnellisuuteen ja voittamisen taitoja. 

Life Coachiksi kouluttautunut toimittaja Sanna Mämmi kertoi rohkeasti ja avoimesti kokemuksistaan työpaikan menettämisestä. Itseäni kosketti hänen tapansa kertoa siitä, miltä tuntuu kun ihmiset alkoivat karttaa ja konkreettisesti eivät enää vastanneet puhelimeen tai halunneet olla hänen kanssaan tekemisissä.  Näinhän se usein meillä Suomessa menee. Ihmisarvomme tuntuu liian usein olevan kiinni työstä tai tittelistä. 

Entä jos kyseessä olisi yksinhuoltaja? Millaiset olisivat yhteiskunnan turvaverkot tuolloin? Saisiko pankista lainaa uudelleen kouluttautumista varten ja auttaisivatko sukulaiset - jos nyt ylipäätään asuvat lähellä tai ovat vielä elossa. Työhyvinvoinnin professori Marja-Liisan Manka ihmetteli ohjelmassa yhteiskunnan kovuutta ja miten pohjattoman yksin ihminen voi jäädä. Se tuntui hänestä täysin käsittämättömältä  ja hän kysyikin, että eikö meillä ole empatiakykyä ja unohdammeko me ihmisen yksi näihin tilanteisiin? Hyvä kysymys. 

Elämänmuutos on aina suuri haaste. Kunnioitan sitä, miten Sanna Mämmi kertoo tilanteesta nousseensa. Onnellisuus ja terveys vaatii työtä, Jon Kabat-Zinnin kirjat ovat siihen hyviä oppaita. Pelkkä positiivinen ajattelu tai meditaatio ei kuitenkaan riitä. Moni joutuu yhteiskunnan turvaverkkojen pettäessä turvautumaan seurakuntien diakoniatyöhön laskujensa kanssa tai hakemaan ruokaa leipäjonoista. Kaikki eivät joko jaksa raskasta byrokratiaa tai edes osaa täytellä toimeentulotukilomakkeita tai kokevat heille lakisääteisesti kuuluvan avun niin nöyryyttävänä, että jättävät sen hakematta. YLE uutisten mukaan näin yhteiskunta on säästänyt  yli 600 miljoonaa.    

Inhimillisessä tekijässä kuvattiin hyvin myös sitä epäonnistumisen häpeää, mikä suomalaisessa kulttuurissa on. Esimerkiksi amerikkalaisessa tai ruotsalaisessakin kulttuurissa se on hyväksytympää. Elämä on kuitenkin syklistä, on nousuja ja on laskuja; jotta voi olla onnistumisia, on oltava myös epäonnistumisia. Ne pitäisi pystyä hyväksymään osana elämää.

Kun taloudessa on edessä todella kovat ajat, toivoisin että meiltä löytyisi jälleen se ehkä jo kadotetuksi luultu "kaveria ei jätetä" henki. Kepin ja porkkanan sijaan voisimme kannustaa ja auttaa toisiamme, kuten vanha sanontakin kuuluu: 

"Auta miestä mäessä, älä mäen alla".